Ensimmäistä kertaa ohjaajana pws- liikuntaleirillä

Pws- yhdistyksen kokouksissa on paljon puhuttu siitä, että liikuntaleireille on koko ajan vaikeampaa saada ohjaajia, joten viime talvena eräässä hallituksen kokouksessa päätin kantaa korteni yhteiseen kekoon ja ilmoittauduin ohjaajaksi pienten leirille. Oma Sara- tyttöni on ollut leireillä jo kaksi kertaa aiemmin, ensimmäisellä leirillä hän oli 8-vuotiaana ja sitten 10- vuotiaana. Tänä vuonna leiriläisten iät vaihtelivat välillä 7-14 vuotta, ja olipa leiriläiseksi päässyt 6- vuotias Milo- poikakin äitinsä Tiinan mukana. Lapsia oli yhteensä 14 ja meitä ohjaajia oli 7 eli jokaiselle ohjaajalle tuli 2 lasta valvottavaksi. Minulla oli huollettavana oma 12- vuotias Sara- tyttöni ja 13- vuotias Emma.

Leirille saavuttiin maanantaina puolen päivän aikoihin ja leiri aloitettiin lounaalla. Tavarat omiin huoneisiin ja pikainen vilkaisu yhteisiin tiloihin. Lounaan ja hedelmävälipalan jälkeen mentiin koko porukka uimaan viereiseen uimahalliin, jossa oli vain meidän leiriläiset. Saihan siellä uima-altaassa polskutellessa ja saunoessa ja lasten peseytymistä ja pukeutumista valvoessa ja auttaessa jo alkutuntumaa leiriläisten temperamentteihin, hirveän vilkkaita vilperttejä ei joukosta löytynyt, vaan enemmänkin sai patistella lapsosia siirtymään seuraaviin toimintoihin. Illalla oli vielä tutustumisleikkejä, Kaisa veti lumpeenkukkaleikin ja A-P ja hänen Mikko-poikansa olivat kehitelleet totuus vai tehtävä- leikin. Sitten iltapala ja kaikille kasvuhormonipistokset, iltatoimet ja nukkumaan.

Vaikka olen 12 vuotta elänyt ja asunut oman pws- lapseni kanssa ja toki perhetapaamisiin ja sopeutumisvalmennuskursseille silloin tällöin osallistunut ja siis joitakin pws- lapsia tavannut ennenkin, oli 13 pws- lapsen paimentamisessa paljon enemmän työtä, kuin olin ohjaajaksi ilmoittautuessani kuvitellut. Kun lapset menivät nukkumaan, me ohjaajat jäimme vielä keittiöön puhumaan päivän kulusta ja huomispäivän suunnitelmista ja kun lopuksi pääsin sänkyyn nukkumaan, pääni oli aika pyörällä ja tunsin menneeni jonkunlaisen myllyn tai mankelin läpi ja aloin laskea tunteja perjantai-iltapäivään, jolloin leiri loppuu. Mihin ihmeeseen olin itseni saattanut?

Tiistaiaamu valkeni Lehtimäen opistolla ja kello 7 Sara herätti minut sanomalla, että osa lapsista on jo hereillä päiväsalissa. Onneksi yökkö Anni piti heistä huolta siellä. Näköjään monille pws:ille on tyypillistä aikainen aamuherääminen, kuten Sarallekin. Aamiaisen jälkeen oli ensimmäinen ratsastus maneesissa, jossa harjoiteltiin hevosen kääntämistä ja saivatpa lapset kokeilla hidasta raviakin. Monille se oli aika hurjaa. Tunnin päätteeksi tehtiin vielä pieni maastolenkki ja se rauhoitti levottomammatkin lapset keskittymään. Kahtena viimeisenä päivänä oltiinkin vain maastossa, koska se tuntui sujuvan mukavammin ja olevan lapsille mieluisampaa kuin varsinainen ratsastustekniikan opettelu maneesissa. Iltapäivällä mentiin taas uimaan ja nyt siihen oli eilisen pohjalta kehittynyt jo jonkinlainen rutiini ja lapsetkin alkoivat olla tutumpia, joten uima-altaissa oli oikein mukavaa ja rentouttavaa, etenkin lämpimässä porealtaassa, joka oli monien suosikki. Toiset taas tykkäsivät pelata palloa ja leikkiä vesileikkejä kahluualtaassa ja muutama uimari ui isossa altaassakin. Illalla käytiin näkötornissa, jonne kavuttiin pitkät pitkät rappuset ylös, mutta jopa kaikkein pienimmät jaksoivat huipulle saakka.

Keskiviikkoiltana opiston henkilökunta oli järjestänyt ohjaajille pari vapaata tuntia ja taideopettaja Aire ja 2 saksalaista kesätyöntekijää ottivat lapset askarteluluokkaan, jossa he saivat maalata hienot lautaset, jotka myöhemmin poltettiin ja saatiin kotiin mukaan muistoksi. Vaikka täysin kommelluksitta tuo askartelutuokio ei sujunutkaan, myös hauskoja hetkiä opistonkin henkilökunta sai kokea muutaman sanavalmiin pws- leiriläisen kanssa. Leiriväsymyskin alkoi jo joidenkin kohdalla nostaa päätään, ja torstai-illan olympialaisissa jumppasalissa yksi pieni leiriläinen jaksoi antaa joukkueelleen ainoastaan henkistä tukea - hän kun nukahti kesken kisojen salin penkille. Taisi hän olla aika pöllämystynyt, kun hänet sitten keilaamisen, frisbeen heiton, hernepussin heiton ja koripallon pomputtelun jälkeen herätettiin mitalia hakemaan.

Perjantai tulikin sitten ja käytiin viimeisellä ratsastuslenkillä ja hyvästeltiin hepat ja taluttajatkin ja ratsastusterapeutti Anna. Ratsastuksen jälkeen alettiin jo kovasti odottelemaan noutajia ja levottomuus nousi minuutti minuutilta suuremmaksi, ainoastaan - yllätys yllätys - lounaan ajaksi puheensorina hiljeni hetkeksi.

Ohjaajana oleminen pws- leirillä oli oikein antoisa kokemus, monesti kun se tuntuma pws:ään on vain se näkemys omasta lapsestaan. Leirillä konkretisoitui, mitä pws:n kirjo oikeasti tarkoittaa. Lapsiin pääsi tutustumaan omina persoonina eikä vanhempiensa kautta, kuten perhetapaamisissa ja sopeutumisvalmennuksissa. Alkupäivien hämmennykseni haihtui nopeasti ja vaihtui jonkinlaiseen ylpeyteen ja mielihyvään siitä, että saan olla mukana tässä joukossa. Suosittelen ehdottomasti samaa kokemusta kaikille, jotka miettivät, mitä extreme-urheilua haluaisi ensi kesänä koettaa ;) Vitsi vitsi. Mutta vakavasti puhuen liikuntaleirien tulevaisuus on meidän vanhempien vapaaehtoisuuden varassa ja se on kokemuksena niin arvokas etenkin lapsille, meistä aikuisista nyt ei niin väliä, että hyväksi havaitun perinteen soisi jatkuvan. Lopuksi lainaan tässä leirin apuohjaajan Mikko Laakson (10 v.) sanoja, jonka mielestä leiri oli “tosi jees”.

Suvi Hartikainen